Puhumaton

Aina välillä monia mietityttää, kuinka paljon pieni mutisti itse tiedostaa puhumattomuuttaan, tai mitä hän siitä ajattelee. On ilmeistä, että lapsi tiedostaa haasteensa ja rajoitteensa hyvin selvästi. Tietoisuus siitä, kuka milloinkin on kuuloetäisyydellä, on jatkuvasti läsnä.

Oli ikävä Mummia ja Ukkia ja paljon kerrottavaa lomamatkan ajalta. Lapsi teki innoissaan lähtöä Mummin ja Ukin luokse, mutta pettymys oli suuri, kun hän sai tietää, ettei olisikaan siellä ainoana vieraana. Yritin rohkaista, että varmaan joku sopiva hetki voisi silti löytyä tärkeimpien ajatusten jakamiseen. “Ei. En minä voi siellä puhua”, hän vastasi. “Vaikka muut olisi alakerrassa ja mä olisin yläkerrassa, niin en mä voisi.”

Kuiskausten myötä rajat puhumattomuudelle on kuitenkin alkaneet höltyä, pieni porras kerrallaan. Ehkä joskus onkin voinut kuiskata ovi raollaan tai pienen serkun nukkuessa yläkerrassa. Enää koko talo tai paikka tai päivä ei automaattisesti lukitu, vaikka suurin osa kylläkin.

Rajat pitää kuitenkin saada vetää itse.

“Miks mun pitää laittaa sadetakki?”, kysyi lapsi. Siinä se nyt yhtäkkiä oli! Oma-aloitteisesti puhetta ääneen. Poikkeuksellisen tilanteesta teki se, että puheen kuuli myös kotonamme oleva vieras. Ääni oli hiljainen, mutta kysymys kuitenkin sanottu tiedostaen, että se kuuluu myös muiden korviin. Hetken raja oli auki.

Viikkoa myöhemmin lapsi viestitteli rakkaan serkkunsa kanssa Whatsappilla. Lähetettiin pitkiä rivejä sydämiä ja pusuja ja vastailtiin gifeihin gifeillä. Sitten pahin mahdollinen tapahtui: tuli painettua ääniviestiä! Ihan sekunnin, tuskin siitä mitään selvääkään sai. Mutta ääni oli lähtenyt muiden kuultavaksi rajoja väkivaltaisesti rikkoen. Tuskan huuto oli jotain muuta kuin mikään aiemmin kuultu raivo tai kipu oli saanut ilmoille. Tämä lähti syvältä sielusta, riipi ja raastoi. En edes tiedä, kumpaa meistä enemmän.

Puhe ei päässyt mukaan mökkiin. Kun oli tällä kertaa muitakin: serkkuja, setiä, tätejä, isovanhemmat. Kaikki syntymästä saakka tuttuja.

Illalla kuunneltiin suljetun oven takaa muiden ääniä. Sanoin hänelle sanat, jotka sanon joka ilta. Hän vastasi äänettömällä halauksella.

Kaukana niemenkärjessä, kahden kesken Isin kanssa, kaikkien muiden näkymättömissä, lapsi laski käsistään kantamansa tavarat. Laittoi kädet tötterölle suun eteen ja odotti Isin korvaa lähemmäksi. Kuiskasi!

Mutisteja ei yleensä kannusteta kuiskaamiseen, vaan toivottavaa olisi puhua ääneen. Kun vaihtoehtona on monen päivän täydellinen hiljaisuus, kuiskaus on kuitenkin aivan uusi vapaus, mahdollisuus tulla hetkeksi esiin omasta eristyneisyydestä.

Niinpä nyt harjoitellaan kuiskaamista. Vaatii hakemista, sopivaa tilannetta ja paikkaa, että kuiskaus pääsee tulemaan. Mutta joskus se pääsee. Ja se on paljon enemmän kuin “ei koskaan”. Miten vapauttavaa onkaan välillä saada itse muodostaa sanoiksi oman ajatuksensa, vastakohtana sille, että toivoo toisten arvaavan esittää oikeat kysymykset.

Vielä ei olla siinä vaiheessa, että rohkaistaisiin tai korjattaisiin puhumaan ääneen kuiskaamisen sijaan. Kuiskaukset on vielä harvinaisia ja ne otetaan vastaan kuin pienet ihmeet. Kuunnellaan.

Kun lapsi syntyi, hän toi mieleeni kissanpennun. Levitteli hätääntyessään sormiaan, kuin kissa tassujaan. Ensipäivistä alkaen hän oli minulle “Kisu”. Vaikka muistuttikin välillä pikemmin villiä tiikerinpoikaa, kuin kotikissaa.

Hassua kyllä, hän on kasvaessaan itsekin samaistunut juuri kissoihin. Eläimet muuten eivät ole häntä kiinnostaneet, mutta kissat saavat hänen sympatiansa. Tänäkin yötä, jo melkein koululaisena, hän nukkuu kainalossaan rakas pehmokissansa.

Katsoessaan pikkukakkosta kolme-, ehkä nelivuotiaana, ohjelmassa sattui olemaan kissajakso. Esiteltiin kissan elämää ja kuvattiin erästä kissaa, joka kyllä tykkää leikkiä muiden kanssa, mutta vain silloin, kun se sille itselleen sopii. “Niinpä!”, sanoi lapsi ääneen itsekseen, painokkaasti.

Edelleen hän on kuin kissa, ei pyri miellyttämään ketään ja päättää itse, milloin liittyy seuraan ja milloin ei. Usein parhaiten toimii se, että saa itse sulautua porukkaan ihan vaivihkaa ja omaan tahtiin. Jos kysytään suoraan: haluatko tulla mukaan?, hän useimmiten todennäköisesti ensin kieltäytyy tai kohauttelee hartioitaan. Jos touhu on kiinnostavaa, hetken kuluttua voi kuitenkin lähistölle hiiviskellä lähes äänetön, selän taakse katsomaan, vierestä kurkkimaan, pikkuhiljaa yhteiseen touhuun sulautuen. Kohta hän jo ottaa itselleen oman roolin, jolla voi olla leikissä mukana. Omin ehdoin.

Jos tapahtuu jotain oikein mielenkiintoa herättävää, hän ilmaantuu paikalle pyytämättä ja epäröimättä. Pieninkään yksityiskohta ei jää huomaamatta.

Vaikka siltä voi joissain tilanteissa ulospäin näyttää, mutistit eivät ole tahdottomia tai heikkoja, vailla omia mielipiteitä tai toiveita.

Minun mutistini on tarkkanäköinen, vahvatahtoinen, aina omaehtoinen, oman tiensä kulkija. Johtaja ennemmin, kuin seuraaja. Kisuni ❤

KIRJAVINKKI: Agnus-leijona rakastaa karjumista, mutta joskus karjunta juuttuu kurkkuun. Lapsille suunnatuun kuvaukseen selektiivisestä mutismista on helppo samaistua. Clair Maskell: The Loudest Roar. Tätä kokeillaan meillä nyt lapselle vertaistueksi.

Vaikka lapsella on pysynyt elämässään muutama ihminen, joille on voinut puhua, on heidän joukossaan ollut loppukevääseen saakka vain yksi lapsi. Mummi ja Ukki kestävät kärsivällisesti pienen taistelu-Hulkin hurjaa karjuntaa ja taisteluesityksiä. Isi vastailee loputtomasti, mikä olikaan Spidermanin nimi ja äiti saa arvailla, mikä Ironmanin puvun valoista kuluttaa eniten energiaa. Silti on vaikea suhtautua samalla innolla ja vakavuudella Doctor Strangen, Tony Starkin ja Peter Parkerin edesottamuksiin, kuin 6-vuotias.

Kommunikaatio on kehittynyt kevään aikana monin tavoin. Useissa tilanteissa lapsi pärjää hienosti eleillä ja viittomilla. Kavereita hän koputtaa reippaasti olalle, kun haluaa huomioita, ja nostaa peukut pystyyn sen merkiksi, että tästä tulee kivaa. Elekielellä voi sanoa: tule, kato, tehdään näin. Mutta vaikeaa on selittää ilman sanoja, miten Ironmanin puku toimii ja miten Hulk aikoinaan syntyi. Suuren osan ajastaan lapsi on edelleen hiljaisuudessa, voimatta kertoa ja jakaa niitä kaikkein “mielenkiinnostavimpia” juttuja.

Sitten joskus käy niin, että keskellä pelikenttää vastaan kävelee kaveri, juuri sillä oikealla hetkellä. Kun kukaan muu ei näe, eikä kuule. Ja silloin puhe tulla pulppuaa! Yhtäkkiä elämässä onkin toinenkin lapsi, jonka kanssa puhua päivänpolttavista aiheista; zombeista ja minecraftista. Havahdun itsekin siihen, miten lapsi loistaa toisen seurassa. Ei innostukseltaan voi olla kiljumatta ja pomppimatta ja on hetken taas se kovaääninen ja puhelias poika. Siinä innostuksessa käy niinkin suuri ihme, että lapsi vilkuttaessaan sanoo: “Heippa!” Ihan ääneen, kuuluvasti, vaikka kaverin isä seisoo jo siinä vieressä. Kaverilta saa supervoimia!

Hulk! Smash!

“Mä en oo vielä tottunu D:hen, ku mä en oo tuntenu sitä monta vuotta.”, kuvaili lapsi uutta tuttavuutta syksyllä, “mutta kyllä mä sit eskarissa totun”. Lausahdus ei ollut niin hassu kuin ensin kuulosti; hän on aina ollut hidas lämpiämään uusille ihmisille ja tilanteille. Vuosikin on joskus lyhyt aika.

Pari vuotta aiemmin syksyllä hoitoryhmään tuli kaksi uutta tyttöä. Ujostutti, mutta sopuisasti ja kohteliaasti toivotettiin tervetulleeksi uudet leikkikaverit, silloin vielä puheen kanssa. “Mä ujostelin ja juttelin”. Kevät oli jo pitkällä, kun hän ensimmäisen kerran puhui tytöistä kavereinaan. Ymmärsin, että nyt oli siirrytty rinnakkaiselosta ystäviksi. Kun oli ollut tarpeeksi aikaa tottua.

Pikkumuskareissa lapsi seurasi tapahtumia koko vuoden hiljaa ja lähes liikkumatta. Kuunteli ja katsoi tarkkaan, painoi mieleensä kaikki yksityiskohdat: ukulelen sormitukset, pianon pedaalit. Kotona sitten antoi tulla laulut ja rockattiin antaumuksella muskarista tutut ja omat sävellykset. Viimeisellä muskarikerralla se sitten tuli; ujo laulu.

Kun puhumattomuus alkoi, oli luonnollinen ajatus, että se loppuukin itsekseen. Että se on vaihe, joita tulee. Kun mutismin mahdollisuus nousi esille, pysyi vieläkin mielessä toive, että tilanne ehtisi muuttua ennen koulun alkua, kun aikaakin vielä oli. Toivoin, että lapsi saisi aloittaa koulutiensä “tavallisena”, ujona ekaluokkalaisena. Voisi sanoa oman nimensä ja vastata kysymyksiin, kavereiden ja opettajien. Kertoa kesälomasta ja siitä hassusta päivästä, kun sedän tuoli hajosi alta ja pilkottiin polttopuuksi.

Talven ja kevään aikana on tapahtunut paljon edistystä. Isoja juttuja ja pienten asioiden summia: nyökkäyksiä, viittomia, riemunkiljahduksia, äännähdyksiä, puheen pulpahduksia. Kaikista niistä iloitaan. Ja eletään vaan päivä ja tilanne kerrallaan yrittäen turvata kasvurauha ilman suorituspaineita.

Kesti pitkään, ennen kuin kunnolla ymmärsin, että tapahtuisi ennen koulun alkua mitä tahansa, mitä etappeja tahansa oltaisiinkaan siihen mennessä saavutettu, koulun alkaminen on joka tapauksessa taas valtava muutos lapsen elämässä. Eikä aika silloin jatku. Se alkaa alusta.

Ystävykset tapasivat ensi kerran toisen ollessa vuoden vanha ja toisen kaksi. Arkea jaettiin samassa hoitopaikassa siitä eteenpäin seuraavat vuodet ja kaksi hyvin erilaista persoonaa hitsautui yhteen parhaiksi ystävyksiksi. Toisiltaan sietivät paljon enemmän kuin muilta ja opittiin olemaan, vaikka toinen oli vauhtia ja toimintaa ja toinen suunnitelmallinen ja pohtiva.

Joka aamu Ystävä tanssi ilosta tervetuliaisiksi. Ja joka aamu toinen jäi ovensuuhun odottamaan suurimman innon laantumista. Sitten omassa rauhassa, omaan tahtiin, liittyi seuraan. Usein tilannetta piti seurata sivummalta pidemmänkin aikaa, kunnes toisten touhu lopulta imi mukaansa. Katse vakavana lapsi seurasi eräänä aamuna eteisestä käsin, kun Ystävä temppuili saadakseen mukaan leikkiin. “Kato, kato, kato! Mä istun tähän laatikon reunalle! Kato!” “No kohta sä kyllä putoot sinne”, ei voinut pidätellä vastaamasta. Ja yhteinen leikki pääsi alkamaan.

Eskarisyksynä ensimmäistä kertaa lähdettiin hoitoon ilman Ystävää. Ja kun sitten välillä puistossa tavattiin, jokin oli muuttunut. Ei ollut helppoa uusien rutiinien keskellä törmätä vanhoihin tuttuihin ja liittyä entisiin leikkeihin. Vaikka kaikki oli tuttua ja kaikki tuttuja, puhe pysyi piilossa. “Mä huolehdin susta!”, vakuutti Ystävä ja yritti innostaa leikkiin mukaan. Toisen ahdinkoa ymmärtäen hän suojeli ystäväänsä liian innokkailta ihailijoilta, vaikka sitten seisten kilpenä edessä: “Ei saa kattoa B:tä!”

Oli mennyt jo neljä kuukautta, kun lapsi ei ollut puhunut meidän vanhempien lisäksi kenellekään muille kuin Ukille ja Mummille. Sovittiin Ystävän kanssa leikkitreffit kotiin pitkästä aikaa. Jo kaukaa nähtiin Ystävän tulevan, pisti jo juoksuksikin. Itse ennakoin varautuneempaa vastareaktiota, turhaan. “Arvaa mitä?!”, ilmoitti lapsi heti, kun Ystävä ehti kuuloetäisyydelle. Ihmetellen seurasin puhetta, jolle ei loppua tullut. Molemmat puhuivat toistensa silmät ja suut täyteen. Kumpikaan ei ehtinyt kuunnella, eikä kumpaakaan haitannut. Oli ollut ikävä yhdessä höpöttelyä ja niin paljon kerrottavaa.

Vaatii paljon ymmärrystä ja empatiakykyä pieniltä ystäviltä ymmärtää, miksi toinen on välillä niin erilainen kuin ennen ja välillä taas ihan oma tuttu itsensä. Ystävä osoitti kuitenkin kokoonsa nähden suurta ymmärrystä ja kestävyyttä. Sovittaessa uusia treffejä taas puistoon, hän ensin innostui:” Sitten miekkaillaan taas niitä pahiksia!” Ja heti jo seuraavaksi vakavoitui: “Puistossa B ei voi puhua mulle. Mä haluan, että se puhuu mulle. Voitaisko me tulla teille?” Niin viisas ystävä.

Olen äiti poikalapselle. Äitienpäivänä minulla on suuri kunnia kuunnella silmät suljettuina, kuinka jo ennen aamukuutta alkaa jännittynyt supina: “Isi. Isi!” Vaikken avaa silmiä, tiedän, miten lapsi viittoo isää tulemaan jo. Kaksi hiipii ihan hiljaa valmistelemaan äidille yllätystä. Kahvinkeitin porisee, ulko-ovi käy välillä, lähtevät ulos poimimaan kukkia. Valkovuokkoja ja voikukkia, “Äiti tykkää niistä”. Siinä odotellessa ehdin miettiä, että erityisesti juuri nyt Äitienpäivänä, touhutaan lapsen kanssa, mutta kasvatetaan tulevaa miestä.

Poika pilkkoo mansikat ja asettelee ne huolella kakkuun, piilottaa hyllyn taakse lahjan, jonka kohta etsin hänen hihitellessään innoissaan vieressä. Kortti on tehty päiväkodissa. Vaikka se onkin yllätys, niin sitä ei olla maltettu olla mainostamatta jo etukäteen: “Äiti sä kyllä varmaan ilahdut tosi paljon siitä kortista.” Ja niin ilahdunkin. Ilahdun siitä, että hän on nähnyt kovasti vaivaa työssä, joka ei varmasti ole ollut hänelle helppo. Ilahdun siitä, että hän on ylpeä työstään. Ei ole päättänyt, että tuli liian huono, vaan ojentaa silmät loistaen korttia minulle. Ilahdun siitä, että hän on niin innoissaan, ettei ole malttanut edes nukkua, kun pitäisi päästä miehissä valmistelemaan äidille yllätystä.

Mummillakin käydään. Piirtäminen on juuri nyt kiinnostanut kotona enemmän kuin koskaan tähän mennessä. Omasta aloitteesta on piirretty erilaisia kuvioita ja kirjoitettu, englantiakin jopa. Mutta kortti Mummille ei onnistu, hän tietää sen jo etukäteen, ei voi piirtää, ei voi kirjoittaa. Sohvan välissä on jo valmiiksi rytättyjä papereita ja värikynät lattialla. Sovitaan, että valitaan Mummille kukkakaupasta oikein kauniit kukat.

Tämän pienen lapsen kanssa ei vielä voi ennustaa, miten mutismi tulee hänen elämäänsä vaikuttamaan. Toivottavasti kuitenkin elämän tärkeissä hetkissä, jos puhetta ei tulisikaan, sanoja ei paperillekaan, hän voi tarjota vaikka kahvit ja laittaa suklaasydämiä pöytään.

Äitienpäivän aiheeseen liitän linkin toisen äidin runoon “Ennen kuin minusta tuli mutistilapsen äiti.” https://selektiivinenmutismi.wordpress.com/vanhemmille/

Ujon lapsen äitinä olen tottunut tilanteisiin, joissa lapselle jutellaan ja häneltä kysytään kysymyksiä, joihin hän ei vastaa. Tällöin tuntuu usein, että tilanteessa on syytä vastata hänen puolestaan. Jälkikäteen asiaa ajatellen huomaan, että olen onneksi kuitenkin tehnyt sen niin, että hän saa itse ensin tilaisuuden puhua. Vasta jos tilanne on vaarassa pitkittyä ilman vastausta, vastaan hänen puolestaan. Näissä tilanteissa syntyy alitajuisesti huoli, että mitä ne muut meistä ajattelee, kun ei puhua osata. Ujo tuntee kyllä reippauden sosiaalinen paineen. Nykyään, kun ymmärrän, että en ole vain ujon, vaan valikoivasti puhumattoman, lapsen äiti, olen tietoisesti keskittynyt muiden sijaan siihen, mitä viestitän näissä kohtaamisisssa lapselleni. Tilanteissa, joissa hän ei ole pystynyt toimimaan ulkoisten odotusten mukaisesti, silitän vaivihkaa pientä päätä, halaan vähän, sanoilla tai ilman sanon: “Olet rakas ja hyvä ja riität juuri tuollaisena.”

Monet mukavat ja odotetut hetket voivat muuttua hankaliksi ilman puheen odotustakin. Kun oman synttärikakun kynttilät sytytetään vieraiden seisoessa ympärillä, katseiden keskipisteellä jäävätkin kynttilät puhaltamatta. Silloin tulen hätiin ennen kuin tilanne menee niin hankalaksi, että se ratkeaa vain karkaamalla itkuraivareilla koko tilanteesta. “Puhalletaan yhdessä!” Ja pieni päänsilitys kertoo: “Ei haittaa, pärjäät hyvin!”

Kun lukee valikoivasta puhumattomuudesta ja sen hoidosta, neuvo on hyvin selkeä ja yksioikoinen: lapsen puolesta ei pidä puhua. Tässä asiassa olen kuitenkin päättänyt luottaa omaan vaistooni ja tilannetajuuni. Kun puhumattomuus laajeni, eikä lapsi puhunut käytännössä kenellekään kodin ulkopuolella, oli useimmiten aivan selvää, ettei hän vastaisi. En siis usko, että tällöin hänen puolestaan vastaamalla vein häneltä vastaamisen mahdollisuutta, kun sellaista ei hänellä tosiasiassa ollutkaan. Sen sijaan vastaamalla joissain tilanteissa hänen puolestaan toivon viestittäneeni hänelle, että hän voi luottaa apuuni ja olen aina hänen puolellaan. Tilaisuuksia omalle pärjäämisellehän ei kuitenkaan eskari-ikäiseltä puutu; koko hoitopäivän hän saa pärjätä omien kommunikaatiokykyjensä varassa.

Kun kyvyt eivät riitä, tulee konflikteja. Olen oppinut kantapään kautta huomaamaan, että selittämättömät suuttumiset johtuvat useimmiten väärinymmärryksistä. Suvun pääsiäisaterialla hän kieltäytyi istumasta pöydässä ja äänettömästi, mutta selvästi osoitti mieltään. Normaalisti tilanne olisi mennyt taisteluksi: tottele nyt! Nyt tajusin, että kiukku saattaa johtua siitä, että hän yrittää sanoa jotain, eikä siinä tilanteessa löydä keinoa. Niinpä aloitin uudelleen jo aiemmin käydyn keskustelun. Halusitko vettä? Halusitko mehua? jne, kunnes ratkaisu löytyi.

Yhä useammin on nykyään tilanteita, joissa hän jo pystyy itse vastaamaan eleillä. Silloin avuksi riittää kysymyksen muuttaminen muotoon, johon voi vastata kyllä /ei. Kun häneltä kysytään, mitä hän haluaa juoda, odotan hetken, jos hän oma-aloitteisesti osoittaa, mitä haluaa. Jos se ei onnistu, autan tarkentamalla: Haluatko vettä? Haluatko mehua? Kuusivuotiaat serkukset olivat keskenään keksineet tähän oman keinon. Toinen luettelee sanoja: vettä, mehua, maitoa? Siihen toinen vastaa näyttämällä sormilla, kuinka mones vaihtoehto oli mieluinen.

Eleenä lähtiessä vilkuttaminen on myös iso askel, joka toisinaan tulee jo oma-aloitteisestikin. Vilkuttamista on harjoiteltu niin, että lähtötilanteissa olen ehdottanut, kuin muistutuksena: “Voit sanoa heippa vilkuttamalla”. Kun vilkuttamisesta on alkanut tulla ennemminkin sääntö kuin poikkeus, olen muuttanut ilmausta: “Sanoisitko heippa?” Hän tietää sen tarkoittavan, että saa vilkuttaa, mutta muistutetaan myös mahdollisuudesta puhua. Toivottavasti jonain päivänä hän yllättää ja kuulemme: “Heippa!” Kun niin käy, odotan, että olemme vähän matkan päässä, rutistan, annan suukon otsalle sanon:” Olet rakas!” Ja sitten jatketaan muina miehinä matkaa.