Kun lapsi 5-vuotiaana lakkasi puhumasta, oli kuin puhe olisi sammunut silmieni edessä tapaaminen kerrallaan. Voimme vain seurata vierestä, kuinka hiljaisuus levisi hänen elämänsä piirissä: isovanhemmat, hoitajat, kaverit, serkut, tädit, setä, opettajat, kummit, kohtasivat kaikki vuorollaan täydellisen vaikenevan lapsen. Jäljelle jäivät vain me vanhemmat ja toiset isovanhemmat ja silloinkin vain, jos muita ei ollut kuulolla.

Ulkonakin lapsi alkoi vilkuilla ympärilleen ennen puhumista varmistaakseen, ettei koiranulkoiluttaja tai lenkkeilijä pääsisi yllättämään. Joinain päivinä puhumattomuus “jäi päälle” ja jatkui myös kotona. Silloin kävi usein niin, että vasta keskellä yötä sängyn vierestä kuului pieni kuiskaus: “Äiti, saako tulla?” Joka kerran valtava kivi vierähti silloin sydämeltä; hän puhuu sittenkin vielä!

Harva on kuulluut selektiivisestä mutismista, en minäkään ollut. Siksi aloitan nyt tämän blogin; kertoakseni, miltä valikoiva puhumattomuus näyttää, tuntuu ja kuulostaa meidän perheemme tapauksessa, minun näkökulmastani. Toivon, että blogi voi siten toimia vertaistukena muille vanhemmille tai valaista mutistien maailmaa muille, joiden mieltä puhumaton tavalla tai toisella askarruttaa.