Vaikka lapsella on pysynyt elämässään muutama ihminen, joille on voinut puhua, on heidän joukossaan ollut loppukevääseen saakka vain yksi lapsi. Mummi ja Ukki kestävät kärsivällisesti pienen taistelu-Hulkin hurjaa karjuntaa ja taisteluesityksiä. Isi vastailee loputtomasti, mikä olikaan Spidermanin nimi ja äiti saa arvailla, mikä Ironmanin puvun valoista kuluttaa eniten energiaa. Silti on vaikea suhtautua samalla innolla ja vakavuudella Doctor Strangen, Tony Starkin ja Peter Parkerin edesottamuksiin, kuin 6-vuotias.

Kommunikaatio on kehittynyt kevään aikana monin tavoin. Useissa tilanteissa lapsi pärjää hienosti eleillä ja viittomilla. Kavereita hän koputtaa reippaasti olalle, kun haluaa huomioita, ja nostaa peukut pystyyn sen merkiksi, että tästä tulee kivaa. Elekielellä voi sanoa: tule, kato, tehdään näin. Mutta vaikeaa on selittää ilman sanoja, miten Ironmanin puku toimii ja miten Hulk aikoinaan syntyi. Suuren osan ajastaan lapsi on edelleen hiljaisuudessa, voimatta kertoa ja jakaa niitä kaikkein “mielenkiinnostavimpia” juttuja.

Sitten joskus käy niin, että keskellä pelikenttää vastaan kävelee kaveri, juuri sillä oikealla hetkellä. Kun kukaan muu ei näe, eikä kuule. Ja silloin puhe tulla pulppuaa! Yhtäkkiä elämässä onkin toinenkin lapsi, jonka kanssa puhua päivänpolttavista aiheista; zombeista ja minecraftista. Havahdun itsekin siihen, miten lapsi loistaa toisen seurassa. Ei innostukseltaan voi olla kiljumatta ja pomppimatta ja on hetken taas se kovaääninen ja puhelias poika. Siinä innostuksessa käy niinkin suuri ihme, että lapsi vilkuttaessaan sanoo: “Heippa!” Ihan ääneen, kuuluvasti, vaikka kaverin isä seisoo jo siinä vieressä. Kaverilta saa supervoimia!

Hulk! Smash!