Kun lapsi syntyi, hän toi mieleeni kissanpennun. Levitteli hätääntyessään sormiaan, kuin kissa tassujaan. Ensipäivistä alkaen hän oli minulle “Kisu”. Vaikka muistuttikin välillä pikemmin villiä tiikerinpoikaa, kuin kotikissaa.

Hassua kyllä, hän on kasvaessaan itsekin samaistunut juuri kissoihin. Eläimet muuten eivät ole häntä kiinnostaneet, mutta kissat saavat hänen sympatiansa. Tänäkin yötä, jo melkein koululaisena, hän nukkuu kainalossaan rakas pehmokissansa.

Katsoessaan pikkukakkosta kolme-, ehkä nelivuotiaana, ohjelmassa sattui olemaan kissajakso. Esiteltiin kissan elämää ja kuvattiin erästä kissaa, joka kyllä tykkää leikkiä muiden kanssa, mutta vain silloin, kun se sille itselleen sopii. “Niinpä!”, sanoi lapsi ääneen itsekseen, painokkaasti.

Edelleen hän on kuin kissa, ei pyri miellyttämään ketään ja päättää itse, milloin liittyy seuraan ja milloin ei. Usein parhaiten toimii se, että saa itse sulautua porukkaan ihan vaivihkaa ja omaan tahtiin. Jos kysytään suoraan: haluatko tulla mukaan?, hän useimmiten todennäköisesti ensin kieltäytyy tai kohauttelee hartioitaan. Jos touhu on kiinnostavaa, hetken kuluttua voi kuitenkin lähistölle hiiviskellä lähes äänetön, selän taakse katsomaan, vierestä kurkkimaan, pikkuhiljaa yhteiseen touhuun sulautuen. Kohta hän jo ottaa itselleen oman roolin, jolla voi olla leikissä mukana. Omin ehdoin.

Jos tapahtuu jotain oikein mielenkiintoa herättävää, hän ilmaantuu paikalle pyytämättä ja epäröimättä. Pieninkään yksityiskohta ei jää huomaamatta.

Vaikka siltä voi joissain tilanteissa ulospäin näyttää, mutistit eivät ole tahdottomia tai heikkoja, vailla omia mielipiteitä tai toiveita.

Minun mutistini on tarkkanäköinen, vahvatahtoinen, aina omaehtoinen, oman tiensä kulkija. Johtaja ennemmin, kuin seuraaja. Kisuni ❤

KIRJAVINKKI: Agnus-leijona rakastaa karjumista, mutta joskus karjunta juuttuu kurkkuun. Lapsille suunnatuun kuvaukseen selektiivisestä mutismista on helppo samaistua. Clair Maskell: The Loudest Roar. Tätä kokeillaan meillä nyt lapselle vertaistueksi.