Aina välillä monia mietityttää, kuinka paljon pieni mutisti itse tiedostaa puhumattomuuttaan, tai mitä hän siitä ajattelee. On ilmeistä, että lapsi tiedostaa haasteensa ja rajoitteensa hyvin selvästi. Tietoisuus siitä, kuka milloinkin on kuuloetäisyydellä, on jatkuvasti läsnä.

Oli ikävä Mummia ja Ukkia ja paljon kerrottavaa lomamatkan ajalta. Lapsi teki innoissaan lähtöä Mummin ja Ukin luokse, mutta pettymys oli suuri, kun hän sai tietää, ettei olisikaan siellä ainoana vieraana. Yritin rohkaista, että varmaan joku sopiva hetki voisi silti löytyä tärkeimpien ajatusten jakamiseen. “Ei. En minä voi siellä puhua”, hän vastasi. “Vaikka muut olisi alakerrassa ja mä olisin yläkerrassa, niin en mä voisi.”

Kuiskausten myötä rajat puhumattomuudelle on kuitenkin alkaneet höltyä, pieni porras kerrallaan. Ehkä joskus onkin voinut kuiskata ovi raollaan tai pienen serkun nukkuessa yläkerrassa. Enää koko talo tai paikka tai päivä ei automaattisesti lukitu, vaikka suurin osa kylläkin.

Rajat pitää kuitenkin saada vetää itse.

“Miks mun pitää laittaa sadetakki?”, kysyi lapsi. Siinä se nyt yhtäkkiä oli! Oma-aloitteisesti puhetta ääneen. Poikkeuksellisen tilanteesta teki se, että puheen kuuli myös kotonamme oleva vieras. Ääni oli hiljainen, mutta kysymys kuitenkin sanottu tiedostaen, että se kuuluu myös muiden korviin. Hetken raja oli auki.

Viikkoa myöhemmin lapsi viestitteli rakkaan serkkunsa kanssa Whatsappilla. Lähetettiin pitkiä rivejä sydämiä ja pusuja ja vastailtiin gifeihin gifeillä. Sitten pahin mahdollinen tapahtui: tuli painettua ääniviestiä! Ihan sekunnin, tuskin siitä mitään selvääkään sai. Mutta ääni oli lähtenyt muiden kuultavaksi rajoja väkivaltaisesti rikkoen. Tuskan huuto oli jotain muuta kuin mikään aiemmin kuultu raivo tai kipu oli saanut ilmoille. Tämä lähti syvältä sielusta, riipi ja raastoi. En edes tiedä, kumpaa meistä enemmän.