Puhumaton

Tänä vuonna  virpomista varten oli vain yksi vitsa  ja yksi paperille kirjoitettu loru.

Eihän se vitsa oikeastaan tainnut virpoessa liikkuakaan, mutta kuitenkin. Oli kiivetty portaat, koputettu ovelle. Pieni poika vitsaa ja lappua itse käsissään pitäen. Ei kenenkään selän takana piilossa.

KIITOS hoitotädille, jonka luokse sai tulla virpomaan ilman ääneen lausuttuja sanoja!

“Onpa hienot vaunut!”, kommentoi lapsi kovaan ääneen vastaantulevan miehen työntämiä lastenvaunuja. Oli talvi eikä hän ollut puhunut kenenkään vieraan kuullen aikoihin. Sen olin jo oppinut, että jos (ja kun) puhe taas palaisi, niin siitä ei saisi tehdä minkäänlaista numeroa, ei kehua, ei kommentoida. Kuten itse puhumattomuuttakaan ei pidä nostaa esille. “Ai miksi ne oli sun mielestä niin hienot?”, huomasin kysyä vasta hetken päästä. Ihan kuin se nyt taas olisi meille ihan tavallista, jutella lenkkipoluilla.

Pikkuhiljaa puhe palasi monille muillekin yleisille paikoille: metroon, uimahalliin, kauppaan. Sinne, missä oltiin tuntemattomien ihmisten keskellä. Päiväkoti pysyi kuitenkin hiljaisena alueena. Vaikka matkalla voitiinkin taas useimmiten jutella, niin portin ohi puhe ei päässyt.

Kunnes ystävänpäivän tienoilla hakiessani lasta päiväkodista hänellä olikin yllättäen kiireistä ja tärkeää asiaa. Siellä päiväkodin pihalla hän ylitti itsensä ja kuiskasi korvaani, että hänen lokerostaan sisältä pitää hakea jotain tärkeää. Kannustava ystävä tämän kuitenkin huomasi ja riensi heti paikalle kehumaan: “Hyvä B! Hienosti!” Tilanne oli ohi, ennen kuin ehdin millään lailla reagoida. Ja kaverin ilo toisen onnistumisesta niin vilpitöntä, miten sen olisikaan voinut estää.

Lokerolle lähdettiin kahdestaan tärkeää asiaa hoitamaan. Mutta se jokin oli hukkunut, ja vain toinen meistä tiesi, mitä ylipäätään etsittiin. Äsken saamansa epätoivotun huomion jälkeen hän ei enää päästänyt pienintäkään inahdusta, vaikka aarteen katoaminen toi jo kyyneleet silmiin, eikä etsintä tuottanut tulosta. Tuska oli molemminpuolinen, kun en voinut ymmärtää hänen asiaansa. Lopulta selvisi arvailun kautta, että kyseessä on pikkuruinen ystävänpäiväkortti.

“Teitkö sinä sen kortin?” Hän pudistaa päätään.

“Saitko sinä sen kortin joltain?” Hän nyökkää.

“Keneltä sait kortin?” Hän taluttaa minut kädestä mukaansa viereiseen huoneeseen ja osoittaa yhtä nimilappua seinällä muiden joukossa.

“Ahaa! Mennään kysymään opettajalta, missä T:n antama kortti voisi olla.”

Kun portti suljetaan ja aletaan kävellä kotia kohti, juttelen ensin yksikseni saamatta yleensä mitään olankohautusta kummempaa vastausta. Sitten jonkin ajan päästä, hyvänä päivänä, kysyvä pieni ääni:

– “Äiti?” Siitä kysymyksestä tietää jo, että tänään hiljaisuus ei seuraa meitä.

-No mitä?

-“Tiedätsä, miten raketti pääsee kuun kiertoradalle?

Tänään, kaksi kuukautta ystävänpäivän kuiskauksesta, sain päiväkodissa ääneen vastauksen esittämääni kysymykseen. En oikeastaan sanaa, mutta selvän vastauksen mmm-m. Oltiin kahden sisällä, ulkovaatteita pukemassa, ja hän vastasi. Hän vastasi! ❤

Lapsi on aina halunnut olla varma osaamisestaan, eikä halua ottaa riskiä epäonnistumisesta. Pienempänä hän usein opetteli uusia taitoja tarkkailemalla tiiviisti muita ja sitten kävi asiaa mielessään läpi niin kauan, että teoria oli hallussa, ennen kuin oli valmis itse yrittämään.
Uskon, että perfektionismi on tärkeä tekijä selektiivisen mutismin taustalla lapsemme kohdalla. Yritämme aina tietoisesti kertoa hänelle, että kaikille sattuu virheitä, eikä se haittaa. Joskus vahingoista voi seurata hyvääkin! Ja kun hän ihailee toisten taitoja, niin korostamme, että taitoja oppii harjoittelemalla.

Kun luistelukentällä vielä vähän horjuvan harjoittelijan sitten pääsi yllättämään päiväkotikaveri, loppuivat harjoitukset siihen ja hanskat lensivät jäähän. Jäällä polvillaan itkien hän vuodatti harmistustaan nähdyksi tulemisesta ja hyväntahtoinen kaveri ihmetteli, mikä yleensä niin rauhalliselle tyypille nyt tuli.

Korkea vaatimustaso on sisäsyntyistä, eikä hän aina vertaa omaa osaamistaan muihin, vaan omiin tavoitteisiinsa. Häntä ei lohduta se, etteivät muutkaan vielä osaa, tai ettei hänen ikäisenä vielä kuulukaan osata. Kun hän halusi oppia kertolaskuja 5-vuotiaana, opeteltiin. Kun hän halusi rakentaa aidosti toimivan siivousrobotin parivuotiaana, jouduimme sanomaan, että nyt ollaan kyllä haukkaamassa liian suurta palaa.

Kun hän on itse tyytymätön, kehuja ei saisi muutkaan antaa. “Älä sano: hyvä!”, hän saattaa komentaa jo etukäteenkin. Huomaan, että olen oppinut muotoilemaan tarkkaan sanomisiani, välttäen kommentoimasta lopputulosta, ellei hän sitten itse ole siitä erityisen ylpeä. En sano”Hyvä!” vaan “Äiti on ylpeä, kun harjoittelet luistelua”. Tai “Onpa kiva, kun piirrät” “Olet tosi rakas!”

Uskon, että eskarissa yksi ongelmakohta on ollut tehtävien tekeminen kynällä paperille. Hän ei koe osaavansa tarpeeksi hyvin ja virheen mahdollisuus saa lamaantumaan. Kun kotona kokeiltiin yhdessä tehdä eskarissa tekemättä jäänyttä tehtävää, alkoi lisäkysymyksiä tulla: “Mitä jos? Entä jos?” Eskarissa hän ei uskalla kysyä mieleen tulevia lisäkysymyksiä, joten tehtävien tekeminen tyssää helposti epävarmuuksiin.

Hankalinta on vapaa piirtäminen. Siinä kynnys nousee lähes mahdottomaksi ylittää. Eskarivuoden alussa ryhmä kävi konsertissa ja siitä piti myöhemmin piirtää joku aiheeseen liittyvä kuva. Tämä oli ylivoimainen tehtävä, vaikka avuksi annettiin esimerkkikuvia jne. Kotona yritettiin vielä rohkaista ja kannustaa saman tehtävän äärellä. Mutta hän ei voinut piirtää soittimia, koska ei muistanut tarkalleen kaikkia yksityiskohtia virittimistä kieliin ja nappuloihin. Seinä oli vastassa kaikissa ehdotuksissa, joilla yritin häntä auttaa. Lopulta hän alkoi muistella konsertissa soinutta musiikkia ja alkoi kirjoittaa rytmiä nuotteina paperille: “Taa taa titi, taa taa titi…” Hän palasi mielessään musiikkiin ja kirjoitti tarkasti ja keskittyneesti. Yhden rivin yhtä rytmiä ja seuraavan rivin toista. Hän oli omalla vahvuusalueellaan. Silloin kynä piirsi vahvaa viivaa.

Vaikka päiväkodin ja eskarin aloittaminen onkin tuonut mukanaan haasteita, on ollut myös monia ilon aiheita. Moninainen, monikulttuurinen lapsiryhmä on ottanut upeasti joukkoonsa myös ujon jäsenen. Ei ole ollut mitään syytä epäillä, että päiväkodissa olisi kiusaamista, vaan lapsi on löytänyt paikkansa osana ryhmää, vaikka etukäteen juuri se huoletti eniten meitä vanhempia. Joskus onkin niin, että häntä haluttaisiin leikkeihin mukaan useammin, kuin hän itse haluaisi tulla. Erityisesti tytöt halivat ja hoivaavat häntä mielellään ja joskus lokeroon ilmestyy lahjaksi pieniä sydänkorttejakin ❤

Kun neuvolatiimi syksyllä vastaanotti tukipyyntömme, tuli sieltä nopeasti yhteydenotto päiväkotiin ja neuvottiin, että hänen pitää antaa kommunikoida omalla tavallaan. Vaikka painostusta ei siihenkään saakka ollut, oli helpottavaa saada selkeä ohje meille kaikille, jotka olimme tämän uuden asian edessä. Niinpä hän kommunikoi nyt päiväkodissa hyvin, elein, ilmein ja toiminnnalla, ja vaikuttaa oloonsa tyytyväiseltä. Hän pystyy viestittämään, mitä haluaa ja tarvitsee ja ilmaisee myös esimerkiksi suuttumusta. Eskaritehtäviä hän on alkanut tehdä muiden kanssa samaan aikaan. Joskus hänen voi kuulla hyräilevän ja jopa pyrskähtelevän nauruun (mitkä ovat jo niin valtavan isoja juttuja!).

Hän saa kutsuja leikkitreffeille ja synttäreille ja pärjää näissä tilanteissa aivan hyvin sanattomasti. Olen nyt etukäteen tiedottanut kavereiden vanhempia puhumattomuudesta, että aikuiset eivät hätäänny tilanteesta, vaan osaavat suhtautua siihen mahdollisimman luonnollisesti. Vaikka lasta on etukäteen saattanut jännittää lähteä, niin hän on selvästi kotiin tullessaan ollut iloinen ja saanut pärjäämisen ja onnistumisen kokemuksia.

“Äiti, mulla on tänään tosi paha mieli”, sanoi lapsi matkalla päiväkodista kotiin viime viikolla. Suureksi yllätyksekseni paha mieli johtui siitä, että eskarilaisilla olisi konserttiretki juuri silloin, kun olisimme talvilomalla. Hän olisi halunnut lähteä retkelle ryhmänsä kanssa! Toki olin pahoillani hänen puolestaan, mutta samalla sydän läikähti siitä ilosta, että hän todella haluaa olla yhdessä ryhmänsä kanssa.

Jotenkin oli aina selvää, että ihan suorinta tietä ei tämän lapsen kanssa tulla kulkemaan. Kun siirtyminen tutusta ja turvallisesta perhepäivähoidosta eskariin tulin ajankohtaiseksi, osasin ennakoida haasteita. Päällimmäisenä huolena etukäteen oli, jos hän jättäytyy kaikesta tekemisestä sivuun ja jää ryhmän ulkopuolelle tai tulee kiusatuksi. Hän kun on myös aina ollut erittäin hitaasti lämpiävä, sekä uusien ihmisten, että tilanteiden suhteen. Pienissä porukoissa hän tulee hyvin toimeen ja on suosittu kaveri, mutta suurissa ryhmissä hän ei ole koskaan viihtynyt. Ennen eskaria hän oli huolissaan siitä, että eskarissa on sitten “liikaa kavereita”.

Niinpä en ollut kovin yllättynyt, kun kuulin, että hän kieltäytyy tekemästä eskaritehtäviä. Pikemminkin olin jopa hieman yllättynyt, että hän ei kieltäytynyt muusta yhteisestä tekemisestä, vaan toimi ryhmän mukana suhteellisen hyvin.

Mutta opettaja oli huolissaan, ja siitä olen hänelle ikuisesti kiitollinen! Huolenaiheina päväkodissa oli paitsi tehtävien tekemättömyys, myös ilmeettömyys ja tietynlainen jumittaminen erityisesti siirtymätilanteissa.
Hän oli myös voimaton, kun mitattiin, kuinka pitkälle jaksaa heittää palloa tai kuinka monta kertaa hyppiä yhdellä jalalla, ja kynänjälki oli hyvin heiveröinen. Eskaritehtävät jäivät poikkeuksetta kokonaan tekemättä, kunnes muu ryhmä oli omansa tehnyt. Sen jälkeen hän saattoi opettajan kanssa yhdessä tehdä tehtävän. Yleisesti annettuihin ohjeisiin hän ei aina reagoinut, joten ohjeet piti toistaa hänelle henkilökohtaisesti.

Opettaja tulkitsi ymmärrettävästi tilanteen niin, että hänellä saattaa olla haasteita ymmärtämisessä ja oppimisessa. Yllätys oli täydellinen, kun kerroin, että hän osaa kyllä lukea, tekee monimutkaisia laskuja ja osaa mm tehdä sudokuja. Kaikki kunnia opettajalle ja päiväkodille siitä, että tämän tiedon jälkeen heti todettiin, että haaste oli muualla ja alettiin yhdessä pohtia keinoja, joilla häntä voitaisiin auttaa ulos kuorestaan.

Myöhemmin syksyllä löysin kellaria siivotessani Torey Haydenin romaanin Hiljaisuuden lapset. Sitä lukiessani pohdin, että puhumattomuus on varmasti tekemättömyyden toisenlainen muoto. Kirjassa kuvattiin, että puhumattomat lapset olivat usein älykkäitä ja voimakastahtoisia perfektionisteja, mikä sopi kuvaan myös oman lapsemme kohdalla. Ajatus konkretisoitui vain muutamaa päivää myöhemmin, kun lapsi lähti isovanhemmilleen hoitoon ja oli yllättäen täysin puhumatta koko ajan. Yhteistyökykyinen, sopuisa ja hyväntuulinen, mutta täydellisen äänetön. Sen jälkeen äänettömyys alkoi seurata tapaamisesta ja paikasta toiseen. Koska hän on ujo, puhumattomuus uusissa tilanteissa oli hänelle normaalia, enkä pitänyt sitä mitenkään poikkeuksellisena. Nyt puhumattomuus tuli kuitenkin myös täysin tuttuihin tilanteisiin ja koski lähes kaikkia ihmisiä, myös tuttuja ja rakkaita.

Onneksemme päiväkodin kanssa aiemmin aloitetut toimenpiteet olivat jo edenneet vaiheeseen, jossa olimme päässeet neuvolan moniammatillisen tiimin hoiviin. Neuvolakäynnillä hän oli sulkeutunut, eikä ottanut katsekontaktia. Punnitukseen ja mittaukseen hän kuitenkin asteli epäröiden ja teki pyynnöstä muutaman varovaisen hypyn. Kun hoitaja sitten pyysi häntä piirtämään, näin, kuinka katse lasittui ja käsi meni aivan veltoksi. Siinä tilanteessa tiivistyi hyvin mutismin olemus. Mutismi ei ole vain kyvyttömyyttä puhua, vaan se voi olla myös kyvyttömyyttä toimia itselle tukalissa tilanteissa. Tämän ymmärtäen osaan nyt jälkikäteen nähdä, että mutismi oli olemassa jo kauan ennen kuin puhumattomuus alkoi.

Poika syntyi ja antoi heti tulla täydeltä laidalta. Hän huusi koko pieni vartalo kaarella, kunnes ei saanut henkeäkään enää. Sairaalassaoloajan hän tuli kätilöiden keskuudessa tunnetuksi ”sinä kovaäänisenä poikana” ja kovaääninen itku herätti myös lääkärin huolen. Kaikki vaikutti kuitenkin olevan hyvin. Meillä oli vain syntynyt temperamenttinen ja kovaääninen vauva.

Seitsemän kuukautta myöhemmin hän osoitti kiehtovan sinistä lamppua ja totesi: ”amppu”. Sanoja alkoi tulla lisää, yksivuotiaana lauseita, pitkiä juttuja, pohdintoja. “Kohta Isi lähtee töihin. Kohta Isi laittaa kypärä päähän. Kohta Isi menee kellariin. Kohta Isi ajaa pyörällä tosi kovaa!”

Hänellä oli kyky kertoa ääneen niin pienen ihmisen ajatuksia, kuinka ihmeellistä se olikaan! ”Minne aurinko laskee?” ”Irtoaako tähdet aamulla itsestään?” “Mistä salamat tulee?” “Missä painovoima on?”

Kun valmistauduin palaamaan hoitovapaalta töihin hänen kaksivuotispäivänsä tienoilla, kysyi isoäitini häneltä: “Mitä teet sitten, kun äiti menee töihin?” Epäröimättä hän vastasi: ”B menee töihin. Tulee illalla takaisin kotiin päin. Ottaa kengät pois sisällä.”

Suureksi onneksemme hänen “työkseen” tuli perhepäivähoito. Jäätyään hoitoon hän aluksi kyseli kovasti ja lohdutti itseään kertomalla, mitä tapahtuu: “Äiti laittoi takin ja kengät ja meni metroon.” “Kohta Isi tulee hakemaan.” ”Onko tämä B:n paikka?” Myöhemmin hoitokaveri paljasti, että joskus valvovat päiväuniaikaan ja B “kertoilee elämästään”.

Silloin en olisi villeimmissä kuvitelmissanikaan osannut aavistaa, että hän joskus lakkaisi puhumasta.